Olen viime aikoina miettinyt runsaasti horjuttamista. Aikidoharjoituksissa siitä puhutaan paljon - esimerkiksi aloittelijoita saatetaan usein neuvoa horjuttamaan ukea ennen heittämistä. Kuitenkin omassa harjoittelussani olen saanut huomata, kuinka harvoin pidemmällekään ehtineet aikidokat oikeasti horjuttavat ketään tekniikan tekemisen aikana. Miksi?
Sivistyssanakirjassa sana horjuttaminen määritellään seuraavasti:
”saattaa horjumaan. esim. Räjähdys horjutti rakennusta. Kuvaannollinen esim. Horjuttaa jkn uskoa, luottamusta johonkin. Päätöstäni ei horjuta mikään. Ulkopolitiikan perusteita horjuttava tapaus.”
Aikidossa horjuttamisella on tietenkin käytännöllisempi ja kouriintuntuvampi merkitys, uken suistaminen pois tasapainosta. Silloin hänen kaatamisensa ja/ tai heittämisensä on nagelle helpompaa. Tämän luulisi olevan yksinkertainen, helposti opittavissa ja noudatettavissa oleva periaate, eikö totta? Kaikkea muuta.
Mistä sitten tiedämme uken olevan poissa tasapainosta? Ääriesimerkki lienee yhdellä jalalla seisova, käsiään villisti pyörittävä vastustaja. Muitakin tunnusmerkkejä toki löytyy. Olkapää- eli hartia- ja lantiolinja kertovat paljon. Niinpä horjuttamaan pyrkivän kannattaakin aloittaa niistä.
Hyökkäysmuodosta ja tekniikasta huolimatta nagen ensimmäinen tehtävä on päästä pois hyökkäyksen tieltä. Tämän jälkeen (tai aikana) tulee horjutus. Horjutuksen tulisi olla niin voimakas, että sen jälkeinen heitto on enää muodollisuus - ikään kuin väistämättömyys tai jälkiajatus, jota uke ei voi välttää. Otetaanpa esimerkki, ryotedori tenchinage: uke nappaa nagea kummastakin ranteesta kiinni. Nage liukuu etummaisella jalallaan hieman sivuun, tekee pienen tenkanin (pois hyökkäyslinjalta). Nyt on horjutuksen aika! Nagen takakäsi kohoaa (taivas) samalla kun etukäsi laskee (maa) voimakkaasti, lantio putoaa alas ja kohoaa taas ylös samalla kun ylävartalo kiertyy hieman. Uken hartialinja tilttaa voimakkaasti, eli toinen olkapää nousee toisen laskiessa. Samalla myös uken ylävartalo kiertyy, samoin lantio kohoaa hieman. Nyt uke on horjutettu. Heitto suoritetaan normaalisti loppuun takajalan pitkällä liukuaskeleella eteenpäin ja viemällä takakäsi uken olan yli. Uke kaatuu helposti, koska tasapaino on jo mennyttä.
Ilman horjutusta em. heitosta (kuten melkein mistä tahansa aikidotekniikasta) tulee helposti joko a) automaattiuken hyppynäytös tai b) melkoista äheltämistä, kun tekniikka ei toimikaan. Ensimmäisessä tapauksessa (a) seurauksena on nagelle valheellinen osaamisen tunne, toisessa (b) taas turhautuminen. Kumpikaan ei liene aikidoharjoittelun perimmäinen tarkoitus? Mikä siis avuksi?
Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan on horjuttamisen tarpeen tiedostaminen - siis sen tosiasian ymmärtäminen, että toimiakseen tekniikka vaatii horjuttamista. Jos heittäminen tuntuu raskaalta ja/ tai vaikealta, on horjuttaminen ollut puutteellista tai jäänyt kokonaan tekemättä. Toinen askel kuuluu ukelle. Itsestään, ennen aikojaan kaatuva automaattiuke ei auta ketään oppimaan muuta kuin huonoja tapoja. Pystyssä pysyminen ei ole nagen kiusaamista, varsinkaan, jos nagen pitäisi jo osata tekniikka. Kolmantena asiana voitaisiin pitää vaikkapa hartialinjan tarkkailua; kun uken olkapää liikahtaa voimakkaasti ylös tai alas, ollaan jo pitkällä.
Horjuvin askelin eteenpäin!